Oppitunti 79
Hedelmät 3
Kirsikka
Cerasus on ruusukasveihin lukeutuvan Prunus-suvun alasuku, johon kuuluvat varsinaiset kirsikat.
Sen lajit poikkeavat varsin paljon muista Prunus-suvun hedelmäpuista eli luumuista, aprikooseista, manteleista ja persikoista. Kuvaus Kirsikkapuun hedelmiä ovat kirsikat. Sana kirsikka viittaa sekä kirsikkapuuhun että sen hedelmään. Kirsikka on kivihedelmä eli luumarja, joten hedelmät sisältävät kiven, jonka halkaisija on tyypillisesti 0,5–1 cm ja joka puolestaan sisältää puun siemenen. Hedelmien väri vaihtelee vaaleanpunaisesta tummanpunaiseen, myös mustia tai keltaisia tunnetaan. Viljely Kirsikoiden tuotannossa tärkeimmät lajit ovat imeläkirsikka eli linnunkirsikkapuu (Prunus avium) ja hapankirsikka eli etikkakirsikka (Prunus cerasus). Kummallakin lajilla on runsaasti erilaisia lajikkeita. Suomessa paremmin menestyvän hapankirsikan kaksi päätyyppiä ovat kuulasmarjat ja morellit. Etelä-Ruotsissa voidaan viljellä molempia lajeja, mutta Suomen ilmasto on yleensä liian ankara imeläkirsikalle. Vain lounaissaariston kasvuolosuhteet saattavat edesauttaa marjasadon onnistumiseen. Imeläkirsikkaa viljellään kuitenkin jopa Vaasan korkeudella. Talvituhojen lisäksi myös keväthallat vahingoittavat kirsikkaa. Kirsikoita tulee istuttaa lähekkäin pölytyksen onnistumisen vuoksi. Taudit ja tuholaiset Kirsikkapuilla voi olla useita eri tauteja ja tuholaisia. Hedelmäpuiden sienitaudeista kirsikkapuu saa toisinaan harmaakiiltotaudin. Sillä voi myös ilmetä haulitautia, joka vaikuttaa sen lehtiin. Sen pahimmat taudit ovat kirsikkarupi ja versomuumiotauti. Myös useat tuholaiset, kuten kirsikkakirva, kirsikkakoi ja kirsikkaetanainen voivat häiritä sen kasvua. Käyttö Kirsikat eivät kypsy enää korjuun jälkeen. Kirsikoita nautitaan tuoreena tai ne jalostetaan hilloiksi, marmeladeiksi ja niitä käytetään aineosana monissa tuotteissa kuten jogurteissa ja leivonnaisissa. Kirsikkamehua valmistetaan puristamalla tai linkoamalla. Myös kirsikkaviiniä tai -viinaa voidaan valmistaa. Kirsikkapuita istutetaan myös niiden koristeellisuuden vuoksi. |
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kirsikka
Imeläkirsikka
Imeläkirsikka eli linnunkirsikkapuu (Prunus avium) on Cerasus-alasukuun kuuluva puu, jossa kasvaa punaisia luumarjoja.
Se kasvaa villinä Euroopan keski- ja eteläosissa Ruotsia myöten, Pohjois-Afrikassa ja Aasian länsiosassa. Imeläkirsikka voi kasvaa leikkaamattomana 15–30 metriä korkeaksi. Lehdet ovat soikeat, 7–14 cm pitkät ja 4–7 cm leveät. Niissä on heleän punainen tai oranssi syysväri. Kukat ovat puhtaan valkoiset. Hedelmä on halkaisijaltaan 1–2 cm punainen marja, jossa on suurehko kova siemen. Imeläkirsikkaa on viljelty ainakin pronssikaudelta alkaen. Useimmat tuoreena syötäväksi jalostetut kirsikkalajikkeet ovat tätä lajia; hapankirsikkaa käytetään lähinnä hilloihin, mehuihin ja leivontaan. Kirsikkapuun puuainesta käytetään soittimiin ja huonekaluihin. Kasvia kasvatetaan myös koristeena sen upeiden valkoisten kukkien takia. |
.
.
.
|
Hapankirsikka
Hapankirsikka (Prunus cerasus) on kesävihanta puu, joka kuuluu kirsikoiden (Cerasus) alasukuun ja jakaantuu kahteen päätyyppiin, amarelleihin eli kuulasmarjoihin ja morelleihin.
Hapankirsikka ei kasva luonnonvaraisena Euroopassa. Se on kuitenkin yleinen hedelmäpuu, viljelyjäänne ja karkulainen ja menestyy hyvin myös Etelä-Suomessa. Hapankirsikka kasvaa enintään 8 metriä korkeaksi ja kukkii huhti–kesäkuussa. Runkoa peittää ruskea kuori, joka ei kesi päinvastoin kuin imeläkirsikalla (Prunus avium). Lehdet ovat yläpinnaltaan kiiltävät ja alapinnaltaan vaaleanvihreät ja kaljut. Lehtiruoti on nystytön. Hapankirsikan luumarjat kypsyvät jo elokuussa. Lajinimestä huolimatta hedelmät ovat kypsinä enemmän tai vähemmän makeita lajikkeesta riippuen: herkkulajikkeet syödään sellaisinaan, mutta maultaan kirpeämmät talouslajikkeet sopivat paremmin säilöntään. Amarellit ja morellit Hapankirsikat jaotellaan perinteisesti kahteen tyyppiin: amarellit ja morellit. Amarellin marjat ovat ovat kirkkaan värisiä ja niiden mehu on kirkasta tai hyvin vaalean punaista. Marjat ovat hapankirsikalle epätyypilllisen makeita. Amarellit vaativat yleensä ristipölytyksen ja sen vuoksi niiden sato vaihtelee. Tätä tyyppiä edustavat "Kuulasmarja" -nimiset lajikkeet. Morellikirsikan marjat ovat tavallisesti tumman punaisia ja niiden mehu on voimakkaan tumman punaista. Morellit tuottavat hyvin siitepölyä ja ne ovat itsepölytteisiä. Ne myös pölyttävät hyvin amarellikirsikoita. Morellien sato onkin säännöllisempi ja runsaampi, mutta maku on karvaampi. Suuri osa Suomessa villeinä kasvavista kirsikoista on tyypiltään amarelleja. Kaikkia nykylajikkeita ei kuitenkaan voida erottaa tarkasti perinteisiin luokkiin, sillä risteymät ovat yleisiä. Kasvatus Suomessa Suomessa hapankirsikoita on viljelty noin 500 vuoden ajan; se menestyy meillä imeläkirsikkaa paremmin. Kuten muitakin uutuuskasveja, hapankirsikoita viljeltiin ensin kartanoissa, joista ne levisivät myöhemmin tavallisiin pihapiireihin. Alkuperäisistä lajikkeista ei ole tietoa, mutta niistä on Suomessa kehittynyt vähitellen sekä siemenistä lisäämällä tai juurivesoja vaihtaen sekalainen maatiaislajisto. Parhaimpia ja satoisimpia kantoja on nimetty ja niitä otettu taimistoihin viljeltäviksi. Tuholaiset Kirsikan yleisimpiä tuholaisia Suomessa ovat kirsikkakirva, kirsikkakoi ja kirsikkaetanainen. |
.
|
Veikselinkirsikka
Veikselinkirsikka (Prunus mahaleb) on Prunus-sukuun kuuluva ruusukasvi (Rosaceae).
Se on peräisin Turkista ja Lähi-idästä. Veikselinkirsikan siemen on mahlebi-niminen mauste, jota käytetään edelleen näillä alueilla. Mauste on saanut jonkin verran jalansijaa myös kreikkalaisessa keittiössä kenties Kyproksen vaikutuksesta. Mauste sisältää kumariinia, joka säännöllisesti nautittuna on maksalle myrkyllinen. |
.
.
.
|
Persikka
Persikka (Prunus persica) on luumunsukuinen hedelmäpuu, ja sen samanniminen hedelmä.
Persikka on alun perin kotoisin Kiinasta. Tämä lehtipuu kasvaa 5–10 m korkeaksi, siinä on puikeat 7–15 cm pitkät lehdet ja hennon vaaleanpunaiset kukat. Nukkapintainen, punakeltainen hedelmä on makea, mehukas ja omenankokoinen sekä -muotoinen. Se on tyypillinen luumarja, ja sen sisällä on yksi kovan puisen kiven suojaama siemen. Persikoita on kasvatettu perinteisesti Kiinassa, Japanissa, Iranissa, Turkissa ja muissa Välimeren maissa. Nykyisin niitä kasvatetaan edellä mainittujen lisäksi myös Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Sana persikka (persica) viittaa Persiaan. Euroopassa luultiin, että persikka olisi ollut kotoisin Persiasta. Nykytietämyksen mukaan se olisi kulkeutunut Kiinasta Silkkitietä pitkin Persiaan jo 2000-luvulla eaa. Persikan hedelmiä pitää käsitellä varovasti, koska ne vaurioituvat herkästi paineltaessa. Hedelmä tuottaa runsaasti eteeniä, joten sitä ei pidä säilyttää eteenistä herkästi kärsivien kasvisten lähellä. Persikka on maultaan makea, ei erityisen hapan. Se on kuitenkin happamampi kuin aprikoosi. Tavallisemman keltamaltoisen persikan lisäksi on olemassa valkomaltoista joka itse asiassa on alkuperäisempi. Keltamaltoinen on syntynyt vasta 1800-luvulla. Sen lähtökohta on lajike Chinese Cling, jonka taimia vietiin 1850-luvulla Kiinasta Yhdysvaltoihin. Erään puun siemenstä kasvoi yksi keltamaltoisia freestone-persikoita tuottava puu, joka nimettiin Elbertaksi. Elberta on edelleen tunnetuin keltamaltoinen lajike. Se kestää kuljetusta, ja tuli siksi alalla suosioon. Se on myös ns. freestone, eli sen kivi irtooa helposti mallosta. Se oli aiemmin viljelyssä valta-asemassa kunnes 1940-luvulla tuli Redhaven, mutta se on kuitenkin useimpien nykyisin Yhdysvalloissa kaupallisessa viljelyssä olevien keltamaltoisten lajikkeiden taustalla. Persikan alalaji on myös litteä persikka. Sitä on viljelty Kiinassa jo 1800-luvulla, mutta Euroopassa se on yleistynyt myynnissä vasta 2000-luvulla. |
.
.
|
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Persikka
Nektariini