Oppitunti 82
Tarhaomenapuu - Omena
Tarhaomenapuu (Malus domestica) on omenapuiden (Malus) sukuun kuuluva kasvi.
Sen hedelmä, omena, on valkeamaltoinen ja syötävä. Kypsänä pinta on punainen, vihreä tai keltainen tai niiden sekoitus. Tarhaomenapuu kasvaa villinä varsinkin Keski-Aasiassa. Sitä viljellään yleisesti lähes kaikkialla lauhkeassa ilmastovyöhykkeessä. Omena on ainoa Suomessa hyvällä menestyksellä viljeltävä hedelmä. Yleisiä omenalajikkeita ovat esimerkiksi Royal Gala, Golden Delicious, Red Delicious ja Granny Smith. Suomalaisista lajikkeista mainittakoon: Valkea kuulas on tarhaomenapuun (Malus domestica) lajike, joka levisi Suomeen Baltiasta 1850-luvulla nimellä valkoinen kirkasomena. Puu tuottaa joskus siemenettömiä hedelmiä. Ensimmäisen sadon puu tuottaa kaksi-kolmevuotiaana, ja sadot ovat usein suuria. Maanlaadun suhteen puu ei ole vaativa, ja usein se ei elä kovin vanhaksi. Linnan omena on tarhaomenapuun lajike, jonka hedelmät kypsyvät syksyllä tai talvella. Lajike on lähtöisin Linnan puutarhasta Lohjan Vappulasta ja se tunnetaan myös nimellä ’Linnan Punainen’. Hedelmät ovat melko suuria, muodoltaan pyöreitä. Hedelmien pohjaväri on vihertävä, kypsänä hedelmät saattavat saada kauttaaltaan ruskeanpunaisen peitevärin, mutta useimmiten väri jää vihertäväksi. Hedelmät kypsyvät lokakuussa ja säilyvät jouluun saakka. Lajike on terve, ruvenkestävä ja soveltuu siksi luomuviljelyyn. http://www.omenapuu.com/index_tiedostot/kuvat/liom.jpg Historia Ensimmäisenä omenapuita alettiin viljellä Keski-Aasiassa. Nykyään omenoita kasvatetaan suurimmassa osassa maapallon viileähköjä osia. Omenanviljely Suomessa - Suomeen soveltuvia lajikkeita Omenat jaotellaan kesä-, syys- ja talvilajikkeisiin hedelmien kypsymisajankohdan mukaan. Kesäomenat säilyvät n. 1–2 viikkoa, syysomenat 1–2 kuukautta, mutta talviomenat vain paranevat säilöttäessä. Kesäomenista saadaan 2–3 satoa, talvi- ja syyslajikkeista yksi sato. Omenanviljelyn historia Suomessa Suomeen omenan arvellaan tuodun Ruotsista ristiretkeläisten mukana eli 1100–1200-lukujen paikkeilla. Ensimmäinen varma tieto suomalaisesta omenan istuttajasta kertoo valtaneuvos Erik Flemingistä, joka perusti Kuitian kartanoon Paraisille hedelmätarhan vuonna 1539. Taimet hankittiin Tallinnasta. Kristoffer Kuninkaan todennäköisesti vuonna 1548 valmistuneen maanlain varkaudhen kaaren kohta 25 määrää rangaistuksen omenavarkaudesta. Novgorodin ja sittemmin Moskovan Venäjän hallussa olleilta Inkerinmaalta ja Karjalankannaksen itäosasta on asiakirjamainintoja omena- ja hedelmätarhoista jo keskiajalta ja myös 1500-luvulta. 1600-luvulla kreivi Pietari Brahe hankki omena- ja kirsikkapuun taimia Ristiinan ja Tarvasjoen kartanoihinsa. Juho Kurki, Turun hovioikeuden presidentti, on ensimmäisiä menestyneitä hedelmänviljelijöitä Suomessa. Hän perusti maatilalleen Aurajoen rannalle suuren hedelmätarhan vuosina 1635–40. Satoa tuli niin paljon, että hän toimi Tukholman hovin hedelmänhankkijana. Vuonna 1709 oli kova pakkastalvi, jonka seurauksena lähes kaikki Pohjoismaiden ja jopa Pohjois-Saksankin hedelmäpuut tuhoutuivat. Suomenkielisten Tieto-Sanomien 11. numeron artikkeli vuoden 1776 kesäkuulta kertoo valtiovallan halusta innostaa kansalaisia aivan kilvoitukseen saakka viljelemään omenoita. Suomen valtionarkistossa on professori Böckerin keräämä tilasto, jonka mukaan Suomessa oli 1820-luvulla 3 942 hedelmätarhaa. Näistä 2 472 oli Turun ja Porin läänissä. 1920-luvulla pomologi Olavi Collanin tilaston mukaan Suomessa oli vähintään 1 680 000 hedelmäpuuta 5 900 hehtaarilla ja vuoteen 1939 mennessä määrän arvioidaan nousseen jo kolmeen miljoonaan puuhun. Suomessa omenan viljely oli suurimmillaan 1930-luvun lopulla, mutta sota-ajan kylminä pakkastalvina suurin osa omena- ja päärynäpuista tuhoutui ja jäljelle jäi vain kolmannes puutarhapuista. Nyt Suomessa on taas yhtä paljon hedelmäpuita kuin ennen sotia ja vuosittain istutetaan lähes 100 000 tainta lisää pääosin kotipuutarhoihin. Ongelma Suomeen tuoduissa puutarhapuissa oli pitkään se, että puut tuotiin eteläisemmistä maista, eivätkä ne olleet tottuneet Suomen olosuhteisiin. 1800-luvulla avautuivat kauppasuhteet Pietariin, josta venäläiset omenalajikkeet levisivät Suomeen ja ne olivatkin kestävyydeltään parempia kuin etelästä tulleet serkkunsa. Suurin osa silloisista Suomeen tuoduista uusista lajikkeista tuotiin professori Regelin taimistolta Pietarista. Vielä nykyäänkin suosituimpien lajikkeiden joukossa ovat Harlamovski, Antonovka, Sokerimiron ja kanelit. Venäläiset lajikkeet ovat ilmeisesti risteytyneet jossain vaiheessa Malus baccatan eli marjaomenan ja Malus prunifolian eli siperianomenan kanssa, joilta ne ovat saaneet talvenkestävyyttä. Ruotsalaiset ja saksalaiset lajikkeet ovat polveutuneet "roomalaisista kannoista". Tietojen ja taitojen kasvaminen on myös parantanut omenien viljelymahdollisuutta Suomessa. Valtiopomologin virka perustettiin Suomessa vuonna 1893. Viran ensimmäinen haltija oli vaasalainen Aleksandra Smirnoff, jonka pääteos nimeltään Suomen pomologiian käsikirja ilmestyi vuonna 1894. Perustettiin sekä puutarhaseuroja että puutarhakouluja, joista valmistui ammattilaisia. Omenatietoutta jaettiin kansalle ja kohta oli joka talon pihassa yksi omenapuu tai useampia. Suunnitelmallinen ja ammatillinen risteytystoiminta aloitettiin 1800-luvun puolella ja Turun Ruissaloon perustettiin ensimmäinen suomalainen hedelmäpuutaimisto Suomen Talousseuran toimesta vuonna 1861. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomen puutarhayhdistys perusti oman taimistonsa Helsinkiin. 1800–1900-lukujen taitteessa myös Viipurin puutarhayhdistys kasvatti omenapuuntaimia ja oli yhteistyössä muiden muassa pietarilaisen Regelin puutaimiston kanssa. Tehokkaaseen jalostukseen päästiin 1950-luvun lopulla, jolloin aloitettu ohjelma jatkuu yhä. Tuolloin valittiin 17 lähinnä venäläistä, kanadalaista ja kotimaista emolajiketta, joita sittemmin valvotusti risteytettiin keskenään. Näin syntyi n. 10 000 tainta, joista nyttemmin n. 200 käytetään emopuuna jatkojalostusta varten. 1980-luvulla taimituotanto keskittyi Helsinki-Turku-Tampere-alueelle taloudellisista syistä. Pohjoisten vyöhykkeiden lajikkeita poistettiin käytöstä ja ne olivat lähellä hävitä sukupuuttoon, jolta niitä ryhdyttiin pelastamaan 1980-luvun lopulla. Pohjoisemmilla vyöhykkeillä usein epäonnistuttiin yritettäessä kasvattaa liian eteläisiä lajikkeita. Epäonnistumisen seurauksena monet menettivät kiinnostuksensa omenanviljelyyn. Tilanne muuttui 1990-luvulla nopeasti, jolloin perustettiin paljon uusia, paikallisia, hedelmäpuihin erikoistuneita taimistoja. Nyt saatavilla on taas n. 300 omenalajiketta, joista 10 menestyy jopa Lapin läänin alueella. Suomalainen omenalajikkeisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen. Ainoastaan Kanadan kylmien seutujen omenalajikkeisto on siihen verrattava. Suomen liityttyä Euroopan unioniin omenan tullisuoja poistui ja suomalaiselle omenanviljelykselle ennustettiin jopa kadotusta. Kuluttajat ovat kuitenkin arvostaneet kotimaista omenaa ja ostaneet sitä huolimatta siitä, että se on hinnakkaampaa kuin ulkomainen kilpailijansa. Ammattiviljelyksillä omenaa tuotetaan Suomessa pääosin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Sato on vuosittain 2,5–3 miljoonaa kilogrammaa. Suomeen tuodaan omenoita vuodessa 40–50 miljoonaa kilogrammaa ja kotitarveviljelystä on vain arvioita, jotka liikkuvat muutamassa kymmenessä miljoonassa kilogrammassa. Ammattiviljelmillä on viime vuosina Suomessa alettu käyttää ns. kääpiöiviä ja puolikääpiöiviä omenapuita, jotka kasvavat ainoastaan 2–2,5 metriä korkeiksi. Ne ovat runsassatoisia ja niiden tuottamien hedelmien poiminta ja hoitotoimet ovat vähemmän työtäitä, kuin korkeilla, isoksi kasvavilla omenapuilla. Lisäksi hedelmät ovat niissä suurempia, paremmin värittyneitä ja muotopuhtaampia. Satoikä alkaa kääpiökasvuisilla omenapuilla varhain, jo 3–4-vuotiaina. Kääpiöpuut ovat tuettava salkoon tms., sillä niiden heikko juuristo ei jaksa yksinään pitää puuta pystyssä. Lisäksi ne ovat vaateliaampia kastelun ja lannoituksen suhteen. Istutusvälinä käytetään nykyään n. 1 metriä ja rivivälinä 3–4 metriä. Myös kotipuutarhoissa kääpiökasvuiset omenapuut valtaavat nykyään yhä enemmän alaa suurilta, paljon tilaa vieviltä, omenapuilta. Omenanviljelijöiden päälajike on Lobo, tosin uusissa istutuksissa käytetään paljon myös muita lajikkeita. |
http://fi.wikipedia.org/wiki/Omenapuu
kuvia: http://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Apples
Omena
Omena on tarhaomenapuun hedelmä.
Tarhaomenapuu on yksi maailman viljellyimmistä hedelmäpuista. Omena on valkeamaltoinen, syötävä hedelmä, joka on yleensä halkaisijaltaan 5–10 senttimetriä ja pyöreähkö. Omenalajikkeita on tuhansia ja niiden väri, happamuus, koko ja muoto vaihtelevat. Lajikkeet voidaan jakaa kolmeen luokkaan käyttötarkoituksen mukaan: siiderin valmistukseen käytettävät omenat, ruoanlaittoon tarkoitetut talousomenat ja sellaisenaan syötävät jälkiruokaomenat. Historia Ensimmäisenä omenapuita alettiin viljellä Keski-Aasiassa. Nykyään omenoita kasvatetaan suurimmassa osassa maapallon viileähköjä osia. Tuotanto Maailmassa tuotetaan keskimäärin yli 60 miljoonaa tonnia omenoita vuodessa. Ylivoimaisesti suurin omenantuottajamaa on Kiina. Vuonna 2011 muita merkittäviä tuottajia olivat Yhdysvallat, Intia, Turkki ja Puola. Käyttö Omenoita voi syödä sellaisenaan. Tämän lisäksi niitä voi käyttää leivonnaisissa, alku-, pää- ja jälkiruoissa hyvin monipuolisesti. Omenahilloa valmistetaan keittämällä omenat pehmeiksi. Omenoista valmistetaan myös mehua ja siideriä. Omenan tummumista voi estää sitruunan mehulla. Suomalaiseen makuun tutut omenan kanssa yhdistetyt maut ovat vanilja ja kaneli. Parhaat piiraat, hillot ja siiderin saa happamista omenoista. Myöhään kypsyvänä lajikkeena Antonovka on tähän käyttöön erinomainen. Se on hyvää myös kuivattuna. Tuoremehuun kannattaa käyttää useita eri lajikkeita. Omena on terveyden kannalta hyvä syötävä: se on vähäkalorinen (noin 40 kilokaloria/100 grammaa) ja kypsänä se sisältää B1-, B2-, B6-, C- ja E-vitamiineja sekä muun muassa rypäle-, hedelmä- ja ruokosokeria. Lisäksi se sisältää esimerkiksi kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, pektiiniä ja kuituja – flavonoideista puhumattakaan. Omenan maku syntyy sen sisältämien happojen yhdisteistä. Noin 85-prosenttisesti omena on vettä. Omenansiemenet ovat jonkin verran myrkyllisiä, koska niissä on pieni määrä syanidin sokeriyhdistettä, amygdaliinia. Siemeniä tarvitsisi kuitenkin pureskella suuri määrä, ennen kuin myrkytysoireita taikka tukehtumisvaaraa ilmenisi. Omena kulttuurissa Länsimaissa omena monesti samastetaan Hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmään Raamatussa, vaikkakaan Raamatussa ei mainita missään, että hedelmä olisi ollut omena. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että "malus" tarkoittaa latinassa omenaa tai pahaa riippuen siitä, äännetäänkö a pitkäksi vai lyhyeksi. Kreikkalaisessa mytologiassa Herakleen kahdessatoista urotyössä Herakles joutuu noutamaan Hesperidien puutarhassa kasvavan elämänpuun kultaisia omenoita. Tämä on todennäköisesti saanut renessanssimaalarit ottamaan kreikkalais-mytologisia vaikutteita raamatullisiin maalauksiinsa. Tämä on osaltaan vaikuttanut mielikuviin omenasta kiellettynä hedelmänä. Legendan mukaan omenan putoaminen Isaac Newtonin päähän olisi saanut hänet ajattelemaan painovoimaa. Newton on itse väittänyt, että hän havaitsi omenan putoamisen ikkunastaan. Lumikki-sadussa päähenkilö myrkytetään omenan avulla. |
.
|
http://fi.wikipedia.org/wiki/Omena
Omenahappo
Omenahappo eli hydroksibutaanidihappo on dikarboksyylihappoihin kuuluva orgaaninen yhdiste.
Nimensä mukaisesti omenahappoa on hedelmissä, etenkin omenissa, joissa se kokonaishappopitoisuudesta muodostaa 97%. Sitä on runsaasti myös luumuissa, kirsikoissa ja vesimelonissa. Juuri se antaa vihreille omenoille luonteenomaisen happaman maun. Omenahappoa voidaan eristää luonnollisista lähteistä, mutta nykyään sitä valmistetaan pääasiassa synteettisesti. Elintarviketeollisuudessa käytetään omenahappoa paljon muun muassa makeisissa, hedelmä- ja vihannessäilykkeissä, juomissa ja hilloissa happamuudensäätöaineena. Sen E-koodi on E296. Yhdistettä voidaan käyttää myös hajusteissa, metallien puhdistamiseen ja metalleja kelatoivana aineena. |
http://fi.wikipedia.org/wiki/Omenahappo